lakritsapatukka

Kävin Teboililla hakemassa Lapselle kaksi Sukulakupatukkaa. Hän käänteli niitä kolme sekuntia käsissään ja työnsi sitten suuhunsa papereineen. Hän ei saanut pientä pakkausta auki. Mielenkiintoista. Tämä sama henkilö on saanut sohvan ja ruokapöydän tuolit hammastikuiksi. Rikkoutumaton kännykkä olisi tälle Lapselle pelkkä vitsi. Itse asiassa hänet kannattaisi palkata johonkin hitec-firmaan lujuustestiosastolle. Mikä vihjeenä mainittakoon.
Johtopäätös: Sukulaku kannattaa ottaa Suomen puolustusvoimien käyttöön. Se kestää.

Tällaisena päivänä kuin tänään

Kuuntelen John Gagen teosta 4,33. Ajatella, että tämäkin sävellettiin jo 1952. Kappaleen edetessä mietin, että se on sikamoderni, jopa tähän päivään suhteutettuna edistyksellinen. Kuulin teoksen aikaisemman Orivedellä. Se oli samana vuonna, kun tunnettu pianotaiteilija ja säveltäjä/orkesterinjohtaja soitti siellä Mozartia side silmillä ja pyyheliina koskettimien päällä. Tuli mieleen pienen ihmisen kysymys, kun hän seurasi kiveä hakkaavan kuvanveistäjän työtä: "Mistä sinä tiesit, että sen sisällä on karhu?"
Vaihdan Stockhauseniin. "Helicopter Quartett" tuntuu hetkeen sopivalta. Kuuntelutin aikanaan teoksen pienillä ihmisillä, mutta heistä musiikki on outoa. Minusta on outoa, että se on heistä outoa. Johtuuko outous siitä, että isoksi kasvanut ihminen saattaa tehdä tällaista? Pienen ihmisen leikki ja luovuus on jäänyt ison ihmisen taakaksi.
Tällaisena päivänä kuin tänään laitan soimaan Katy Perryn "Hot And Cold". Pienet ihmiset haluavat oppia soittamaan sen. Minun tehtäväni on miettiä, mennäänkö takapotkun kanssa vai suoraan.

perjantaikitaraa ja hieman laulua

Illan alussa soittamani ja laulamani M.A.Nummisen ja Suomen talvisodan "Däng däng" naurattaa Lasta. Irwinin "Poing poing" on tanssittava. Kun alan Leonard Cohen - osaston ja Lapsi laittaa varpaat kitaran kielille, hän on tyyni. Hän nostelee ja taivuttelee varpaitaan ja kitaran kieliä. Välillä on kuin sanomaisillaan jotain, mutta ei sano.
Monta laulua näistä hän on kuullut aikaisemminkin. Kymmenen laulua käymme läpi niin, että aina välillä varpaat koukkaavat jonkun kielen tai jalkapohja haluaa tuntea iskun kitaran kieliin. Hupsutellaan.
Cohenin mollit tulevat varmaankin yliannokseksi, koska alkaa voivotus.
Laitan kehiin "Autonrämä-rokin". Se tuo taas ilmeisesti liikaa ääntä. Mikäs siinä auttaa; Laitan kitaran sivuun. En laula.
Ilta on turvallisten ja tuttujen äänien aikaa. "Näin on aina ollut ja näin pitää aina oleman."
Äiti ottaa Lasta kädestä ja saattaa pesulle. Minä tulen kirjoittamaan tätä yläkertaan. Kohta menen takaisin ja soitan jotain hiljaa.

Elämän valttikortit

Olin Oriveden opistolla musiikkikoulutuksessa. Istuimme iltaa paikallisessa ravintolassa, heitimme hetulaa ja kuuntelimme jukeboxia. Oli hauskaa irtaantua välillä Bachista, Rautavaarasta ja Kodalysta. Alkoi soida "Elämän valttikortit". Emme huomanneet mitään erikoista tilanteessa. Huulenheitto jatkui. Äkkiä eräs naispuolinen opiskelukaverini purskahti huutavaan itkuun. Kyynärpäät pöytään ja kasvot kämmeniin. Ujeltava valitus.
Me osasimme johtaa latinan ja italiankielisiä klassisia teoksia. Keksimme niistä vitsejä. Ilman äänirautaakin kuulimme, millä äänen korkeudella tuuli puhaltaa ränniin. Nämä taidot, ystävyys tai klassisen musiikin tuntemus eivät mahtaneet mitään "Elämän valttikorteille".
Talutimme hänet opiston lammen rantaan. Istuimme kaikki vaiti tulen sihistessä.

Istun hiljaa ja kuuntelen alakerran ääniä

Äänet alhaalla ovat pieniä; televisiosta tulee musiikkia, lautasen kilistystä. "Ii-aa, ii-aa", sanoo lähes aikuinen lapsi. Voisin kääntää volume-potikasta ja saada talon soimaan soundeja, joita haluaisin kuunnella. Ehkä olen tehnytkin niin. Kehuja ei sellaisesta juuri tule.

Joskus lapsi on toisaalla kuuntelemassa uutta hiljaisuutta - erilaista kuin meillä täällä kotona. Hän on rapistelemassa. Hän on kokeilemassa oven kahvoja ja sovittelemassa avaimia. Kuuntelemassa toisten aikuisten ääniä jonkin aikaa. Tai Abbaa. Ehkä liikenteessä on erilaista menoa erilaisella tiellä.

Ja silmissään, vahvoissa voimissaan ja läpitunkevassa lempeydessään hän uskoo meihin aikuisiin, koiriin, kissoihin, ja kaikkiin ihmisiin. Epäluottamusta ei hänen kasvoiltaan näy. Usko ja odotus on.

Täällä asunnon yläkerrassa on kiire jonkin asian kanssa. Kahvia alakerrasta hakiessani tervehdin ja sanon hassun äänen. Laulan vähän.

Mennessään hän ehkä kaataa tuolin ja ruukkukasvin, saattaa astua varpaallekin ja repäistä kirjan sivun mennessään.

"Ääi uoo, ääi uoo", hän sanoo. ("Äiti tuo, äiti tuo")

Mistä näille äideille, rakastaville äideille, jotka näkevät ja kokevat ettei yhteiskunta tarpeellisesti auta, saisi vaikkapa siivousapua - tai apua rakentaa uudelleen lapsen jäljiltä särkyneen sohvan? "Mene sossuun."

Jee. Miksiköhän ihminen ei saisi olla autistinen?