Äänet alhaalla ovat pieniä; televisiosta tulee musiikkia, lautasen kilistystä. "Ii-aa, ii-aa", sanoo lähes aikuinen lapsi. Voisin kääntää volume-potikasta ja saada talon soimaan soundeja, joita haluaisin kuunnella. Ehkä olen tehnytkin niin. Kehuja ei sellaisesta juuri tule.
Joskus lapsi on toisaalla kuuntelemassa uutta hiljaisuutta - erilaista kuin meillä täällä kotona. Hän on rapistelemassa. Hän on kokeilemassa oven kahvoja ja sovittelemassa avaimia. Kuuntelemassa toisten aikuisten ääniä jonkin aikaa. Tai Abbaa. Ehkä liikenteessä on erilaista menoa erilaisella tiellä.
Ja silmissään, vahvoissa voimissaan ja läpitunkevassa lempeydessään hän uskoo meihin aikuisiin, koiriin, kissoihin, ja kaikkiin ihmisiin. Epäluottamusta ei hänen kasvoiltaan näy. Usko ja odotus on.
Täällä asunnon yläkerrassa on kiire jonkin asian kanssa. Kahvia alakerrasta hakiessani tervehdin ja sanon hassun äänen. Laulan vähän.
Mennessään hän ehkä kaataa tuolin ja ruukkukasvin, saattaa astua varpaallekin ja repäistä kirjan sivun mennessään.
"Ääi uoo, ääi uoo", hän sanoo. ("Äiti tuo, äiti tuo")
Mistä näille äideille, rakastaville äideille, jotka näkevät ja kokevat ettei yhteiskunta tarpeellisesti auta, saisi vaikkapa siivousapua - tai apua rakentaa uudelleen lapsen jäljiltä särkyneen sohvan? "Mene sossuun."
Jee. Miksiköhän ihminen ei saisi olla autistinen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti